Runosäkeen rajat ja rakenteet

Jukka Saarinen

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Tutkimukseni tavoitteena on esittää, miten syntaksi on mukana rakentamassa erityistä kielellisen ilmaisun tapaa, runorekisteriä. Runorekisteri pohjautuu käyttäjiensä kieleen, vaikka läheskään kaikki normaalit kielen rakenteet eivät siinä ole käytössä. Säkeen suppeus (yleensä kahdeksan tavua ja kolme tai neljä sanaa) toisaalta pakottaa yksinkertaiseen ja tiiviiseen kielenkäyttöön, toisaalta tuo käyttöön esimerkiksi infiniittisiä rakenteita, jotka todennäköisesti eivät ole kuuluneet yleiseen kielenkäyttöön. Runorekisteri on tärkeä myös runojen komposition kannalta, koska se tarjoaa formuloita ja formulaisia rakenteita säkeiden ja säelauseiden muodostamiseen. Aineistona ovat kaikki vienankarjalaiselta runonlaulajalta Arhippa Perttuselta (1769-1841) tallennetut noin 80 runotekstiä, yhteensä melkein 6000 säettä. Arhippa Perttunen tunnetaan erityisesti epiikan laulajana, mutta häneltä on kerätty runsaasti myös loitsuja (1558 säettä) ja lyriikkaa (486 säettä).

Kalevalaisen runon poetiikkaa on yleisesti määritetty ja tutkittu metriikan, allitteraation ja parallelismin kautta, mutta tärkeitä ovat myös ne kielelliset rakenteet, joilla runojen säkeet ja lauseet on muodostettu. Otan lähtökohdakseni Matti Kuusen v. 1963 esittämät ”kalevalaisen säkeenylityksen säännöt”, joissa hän kuvaa, miten eri lauseenjäsenet voivat yhdistyä samaan säkeeseen tai erota toisistaan eri säkeisiin. Kuusen yleisluonteinen kuvaus liikkuu pääosin säkeen tasolla. Hän on kiinnostunut siitä, miten säkeen rajat jäsentävät runon rakenteita eikä kuvaa säkeiden sisäisiä rakenteita. Omassa tutkimuksessani pyrin tarkemmin kuvaamaan, millaisia lauseita säkeet muodostavat ja millaisia ovat säkeiden sisäiset rakenteet. Päämääränä on tehdä  runojen syntaksin kuvaus. Koska aineistona ovat vain Arhippa Perttusen tekstit, ensisijaisesti kuvaus koskee vain hänen runojaan, mutta todennäköisesti kuvaus pätee suurimmaksi osaksi myös muihin Vienan Karjalan runoihin ja sitä voidaan vertailla muiden alueiden teksteihin.

Keskeisessä asemassa ovat finiittiverbilliset säkeet. Verbeihin liittyy erilaisia laajennuksia: välttämättömiä täydennyksiä ja lisätietoa antavia valinnaisia määritteitä. Täydennykset sijoittuvat pääsääntöisesti samaan säkeeseen verbin kanssa. Määritteet voivat sen sijaan sijaita sekä samassa että eri säkeessä. Semanttisesti eri kategorioihin kuuluvat ja erilaisen argumenttirakenteen omaavat verbit muodostavat sen vuoksi erilaisia säerakenteita, joita erittelen Arhipan runoista. Erikseen käsittelen kopulaverbiä olla (on, oli, ois jne.), jonka avulla muodostettuihin rakenteisiin liittyy monia erityispiirteitä. Kopulaverbin esiintyminen on labiilia, sillä sitä ei välttämättä aina ilmaista säkeessä, vaikka se siihen syntaktisesti kuuluisikin.

Runosäkeille on tyypillistä funktiosanojen (adverbien, pronominien ja konjunktioiden) esiintyminen aivan säkeen alussa. Ne muodostavat erilaisiin syntaktisiin tehtäviin sopivia rakenteita, joihin sisältösanoja (substantiiveja, adjektiiveja, verbejä) voidaan istuttaa. Niissä ei vielä sisältöä, mutta ne ilmaisevat suhteita. Nimitän näitä säkeenalkuisia funktiosanoja säkeenalukkeiksi ja esittelen erilaisia säkeenalukkeiden luokkia ja niiden esiintymisen ehtoja. Käsittelen lisäksi subjektin asemaa runotekstissä. Vaikka subjektia yleensä pidetään verbin tärkeimpänä täydennyksenä, runoteksteissä se hyvin usein on erillisessä säkeessä. Viimeiseksi puhun infiniittisistä verbirakenteista, niiden tehtävistä ja säeformuloista, joissa niitä käytetään.